Tamilitiikerikapinallisen tytär Maya Arulpragasam, artistinimeltään M.I.A., on julkaissut kolmannen levynsä, jota on vaikea vangita.

Hakukoneet eivät osaa lukea levyn nimeä /\/\/\Y/\ (Maya). Kansitaiteessa hän on upottanut kasvonsa YouTube-mosaiikkiin. Levyn räyhäkkään ensisinglen Born Free -videossa nuorelta pojalta ammutaan pää irti, tarkoituksena kritisoida ääriväkivaltaa.

M.I.A. viljelee lauluissaan poliittisia sloganeita, joista syntyy pieniä tarinoita kuten Lovalotin itsemurhapommittajatyttö joka vapisee kuin lehti, mutta taistelee niitä vastaan jotka taistelevat häntä vastaan.

Tanssimusiikkikin voi olla vaarallista.

Dubstep-rummut räjähtelevät Steppin Upissa, käsilaukkupoppis XXXO pussaa poskelle ja It Takes a Musclen efektoitu reggaelaina kaikuu korvissa pitkään biisin jo loputtua.

Tuottajina ovat toimineet pitkälti samat nimet kuin edellisellä Kala-levyllä (2007). Blaqstarr, Diplo, Switch ja Rusko rakentavat M.I.A:n kanssa äänimaisemaa, joka kertoo minkälaista on priimasoundi vuonna 2010.

Juhana Hurula

Courtney Loven uraa ei käy kateeksi. 1990-luvulla, Holen toisen ja kolmannen levyn aikaan Love oli huipulla. Hän sekoili Hollywoodissa ja teki hyvää musiikkia. Sitten sekoilu otti vallan.

Kuuden vuoden takaisella America’s Sweetheart -soololla saimme seurata kun Love teki musiikillisen ja kaupallisen mahalaskun. Nobody’s Daughter on jatkoa tälle. Vaikka Love keksikin vuoden ennen levyn julkaisua laittaa sen ulos Hole-nimellä, ei sillä ole mitään tekemistä 90-luvun Holen kanssa – laadun tai kokoonpanon suhteen. Tusinaraitojen joukosta erottuu edukseen Linda Perryn kirjoittama pinkfloydmainen Letter To God ja softrockaava Pacific Coast Highway. Honey ja For Once In Your Life menettelevät niin kauan kun ei erehdy muistelemaan kuinka hyvältä yhtye on joskus kuulostanut. Uutuudesta olisi helpompi pitää, mikäli se olisi julkaistu alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Loven soololevynä. Nyt mukana on Holen laatuvelvoite, johon ei ylletä sitten millään.

Teemu Fiilin

Mitä tapahtuu, kun villi ja vapaa nomadiretkue alkaa herättämään tarpeeksi yleistä huomiota? Ensin se tunkeutuu sovinnaisuuden hapankaalilla itsensä tärvelleen naapuruston takapihoille, sitten sen perään huudellaan ja päälle räitään, ja kolmanneksi sen käytöstä ruvetaan hillitsemään establismentin pakottavin keinoin. Annetaan sosiaaliturvatunnus ja assimiloidaan osaksi yhteistä ihannemallia.

Juuri näin on käynyt romanipunkkareille jotka kiersivät maailmaa vapaina, yllään vain taivaan kansi, edessään tanssivat ihmismeret. He pitivät niin helvetinmoista mekkalaa, että sen kuulivat myös ne, jotka asustavat korkeiden muurien takana. Nämä näkivät kahlitsemattoman pedon ja halusivat silittää sitä. Julkkikset Madonnasta Rick Rubiniin tekivät Gogol Bordellosta hovien uuden lemmikin, joka kammattiin ja föönattiin ja siltä vietiin pois ritsat ja rillumarei. Mutta ehkäpä mustalaisleiri murtaa vielä kahleensa ja muuttaa taivaaseen.

Juhana Hurula

Neljän vuoden takaisella Back To Basicsillä Aguilera teki rohkean liikkeen lainaillen 90-luvun hiphop-soundeja ja jazz-sämplejä. Nyt elektronisesta musiikista innostunut Aguilera vaihtaa edellisen levyn tekijäkaartin kuten Mark Ronsonin ja DJ Premierin Le Tigren, Switchin ja M.I.A:n kaltaisiin elektropop-futuristeihin.

Lopputulos ei silti ole mitään kovin radikaalia, osittain jo sen vuoksi että valtaosasta levyn raidoista vastaa lopulta tämän päivän r&b- ja hiphop –hitintekijät. Levy jakautuu kokeellisempaan ja perinteisempään materiaaliin. Sinkkuraita Not Myself Tonight on levyn puhtainta elektropoppia, kuitenkin sillä erotuksella että Aguileran laulu pysyy vahvasti r&b:n puolella.

Muista elektro-kokeiluista mielenkiintoisimpiin kuuluu Elastic Love, jonka yksi säveltäjistä on M.I.A.. I Hate Boys svengaa glam-rytmillä, hieman kuin elektroversio Back To Basics -levyn burleskimeiningistä. Le Tigren ja Peachesin kanssa tehty My Boys on puolestaan kuin punkdisco-näkemys takavuosien Lady Marmalade –hitistä.

Xtina ei ole rauhoittunut lapsen ja avioliiton myötä: Bionicin hyperseksuaalisesta menosta kertoo parhaiten makuuhuoneslovari Sex For Breakfast. Hauskempi irstailu on kuitenkin vastustamaton, hiphop-henkinen Woohoo, jossa vierailee tämän hetken kovin naisräppäri Nicki Minaj. Aguileran levylle pakollisena palana kuullaan totta kai yksi Linda Perryn kirjoittama balladi, uninen kaunokki Lift Me Up.

Elektromimmiä Christinasta ei saa tekemälläkään, mutta 808-rumpukonepauke toimii hyvänä mausteena klubi-r&b:lle. Bionicin huippuhetket ovat kirkkaita, mutta loppupuolella kuultavien epäkiintoisien slovarien ja parin täyte-klubiraitan poistaminen olisi eheyttänyt levyä vielä enemmän elektron puolelle.

Teemu Fiilin

Deftonesin kuudennen albumin voi tulevaisuudessa kuvitella päätyvän henkilökohtaisten tragedioiden inspiroimien klassikkolevyjen listoille. Basisti Chi Chengin maattua onnettomuuden jälkeen koomassa yli puoli vuotta, muu yhtye päätti aloittaa nollasta. Tuloksena on yllättäen vapautuneimman kuuloista Deftonesia sitten vuoden 2000 White Ponyn.

Tuntuu edelleen hämmästyttävältä, että Deftones on joskus niputettu yhteen Limp Bizkitin ja Linkin Parkin kaltaisten sliipattujen listajyrien kanssa. Yhtye on löytänyt itselleen raskaan musiikin kentältä paikan, jolla matalien taajuuksien riffit ovat yhtä tärkeitä rajalinjoja kuin post rockiin kallistuva äänimaalailu ja uneliaat popmelodiat. Harvalta levyltä pinnan alla kytevä suru ja turhautuneisuus välittyvät yhtä voimakkaasti kuin Diamond Eyesiltä. Albumin määrittävin ominaisuus on silti kauneus, mistä todistuskappaleina kannattaa kuunnella uljas nimiraita tai kulttibändi Mansunin mieleen tuova Sextape.

Ville Aalto

Disco Ensemblen neljännen levyn voi läpivalaista osuvimmin biisi biisiltä. Lähes progemainen, kiemurtelevasti etenevä Bay of Biscay tempaa heti mukaansa, mutta jättää tappoiskun antamatta. Se säästetään tunnelmaa aukottomasti jatkavan Pitch Black Cloudiin. Fiilisputkea jatkaa hieno White Flag for Peace, mutta mutkalle sen kääntää naurettavan synan pilaama, sinänsä tehokas Protect.

So Coldissa jopa kitarariffi on säädetty synamaiseksi, eikä kunnian kukko huuda. Kuulaan, korvaa hellivän kitarakierrätyksen kuljettama Get Some Sleep ei kokonaisuutena täysin tavoita huimaa potentiaalista tasoaan. Life of Crime on kuin Curea tai New Orderia onnistuneena rockversiona. Kaksikko Semi-Eternal / Undo vajoaa keskinkertaisuuden alhoon, mutta fiiliksellisesti sävyrikas Lefty nostaa Saaren takaisin pinnalle. Kaunis, mutta mitätön lopetus Samantha ohentaa onnistuneen albumin kokonaisvaikutuksen kalliin ja upean seinäpaperin tietämille.

Markku Halme

The Ark jotenkin väsähti muutaman komean albumin jälkeen mutta tuntuu olevan taas iskussa. Viimeisimmillä levyillä assäraitojen tilkkeenä oli liikaa täytettä. Nyt Ola Salo on onnistunut tekemään tarttuvia, erinomaisia kappaleita. Tyylilaji on konstailematon rock, mutta bändi on osannut höystää sitä monenmoisilla lisukkeilla. Vaikka The Ark ammentaa aineksensa menneestä, se saa lopputuloksen kuulostamaan riittävästi omalta itseltään ja tältä päivältä. Paitsi silloin, kun rumpusoundin on tumpsahdeltava aidolla Gary Glitter -soundilla.

Jos kappaleen nimi on Take A Shine to Me, täyttä Abbaahan sen täytyy olla. Superstar on voimarokki, jonka tekijä olisi voinut olla Cheap Trick vuonna 1979 ja Stay with Me on taas paljon velkaa The Carsin Drivelle. The Ark tekee yhä uusiksi 1970-luvun purkkaa ja jytää eikä arkaile lainata kohtia musiikkihistorian aarteistosta. Bongailtavaa riittää joka kappaleesta vähintään pätkä, useimmista useita.

Antti Ervasti

Vaikka itärannikon rap-legenda Nas ja reggae-kuninkaallinen Damien Marley ovat molemmat tehneet loistavia albumeja, sai yhteislevy epäilemään. Kun pääsee yli hieman oudosta Afrikka-teemasta (ovathan levyn tekijät syntyneet New Yorkissa ja Kingstonissa) ja nipusta selkeää täytemateriaalia, alkaa erottumaan myös hienoja biisejä.

Suurin ongelma on, että suurella osalla levystä Nas ja Marley eivät ole vahvuusalueillaan: kadunmakuisessa ison omenan räpissä ja raivokkaassa dancehall-paahdossa. Sen sijaan Count Your Blessingsilla ja Africa Must Wake Upilla pari yrittää tehdä leppoisaa Bob Marley -popreggaeta ja Strong Will Continuella hölmöä reggae-rock-hip hop -soppaa. Mutta sekä Nasin ja Marleyn äänet ovat bisneksen upeimpia, mikä pelastaa monta keskivertoraitaa. Parhaimmillaan ”kaukaiset sukulaiset” ovat Patiencen modernissa rapissa, As We Enterin ja Nah Meanin nykirap-dancehall -sekoituksessa ja Dispearin armottomassa sylkemisessä.

Teemu Fiilin

Pelkästään Annan Puun herkänhaikea ääni ja harvinaisen syvällinen tulkintakyky takaavat sen, ettei hän yrittämälläkään saisi aikaan alle kolmen tähden albumia. Hiventä vaille täysosumatasoinen debyytti asetti riman niin korkealle, ettei jatko-osa rimaa alittaessaan saa siihen edes kosketusta. Vaikka hyppy sinänsä tyylikäs ja taidokas onkin.

Ensimmäiset kuulemat viittasivat siihen, että pian paketti aukeaa ja herkut valuvat syliin kunhan vain jaksaa vatkata. Niin ei sittenkään käynyt, vaan pikemminkin Saharan voisi luulla olevan kooste debyytiltä pudotetuista ylijäämäraidoista. Ja kyllähän sekin sävykirjoa karsii, että debyytin laaja tekstintekijäjoukko on kaventunut kaksikkoon Mariska/Heimo Hatakka. Jälkimmäisen runoilema Nopeimmat junat on albumin ainoa todellinen huippukohta. Kun sävellyksistä puuttuu vangitsevuus, menee sovitusten eteen nähty suuri vaiva hukkaan. Tällä kertaa karumpi, nuotiokitaramainen tunnelma olisi voinut tehota paremmin.

Markku Halme

Kielenvaihdos ja yritys kansainväliseen menestykseen ovat Indicalle oivallinen piristysruiske. Valtavaa uudistusta ei ole tapahtunut, eikä sitä välttämättä tarvittukaan. Englanti sopii suomen kieltä paremmin Indican unenomaisesti pauhaavaan musiikkiin ja fantasiahenkisiin sanoituksiin. Laulaja Jonsu ääntää sitä myös vakuuttavasti. Suomenkielisiltä albumeilta tutut biisit ovat saaneet käännöksinä uutta virtaa ja muutamat ihka uudet laulut soivat myös hienosti.

Tuomas Holopaisen tuotannossa bändi soi sopivan raskaasti ja mahtipontisesti mutta ei missään nimessä onneksi metallisesti. Klassisia elementtejä viljellään sekä Jonsun sävellyksissä että biisien sovituksissa. Indican musiikissa kuuluu entistä enemmän elokuvallisuus, ja se tukee tehokkaasti sanoitusten maailmaa. Ainoa pieni puute tulee kokonaisuuden hiturivoittoisuudesta. Alun reippaampien palojen jälkeen viihdytään turhan pitkiä pätkiä seesteisissä tunnelmissa. Straight & Arrow -kappaleen kepeää rokkausta kuullaan liian vähän.

Antti Ervasti